Luovuuden alaindeksit sarjakuvassa

Huomenta. Kerran kauan sitten ollessani vielä pieni pikkupoika, olin etsiskelemässä surrealistisen luovuuden ihmemaata, suorastaan absurdiutta hipovaa hurmostilaa, jonka avulla voisin nähdä kaiken selkeästi, ilman vaaleanpunaisia aurinkolaseja. Kun jo olin toteamaisillani etsintäretkeni onnistuneisuutta mahdottomaksi, huomasin eräällä nimeltämainitsemattomalla nettisivulla kiintoisan arvostelun kiintoisasta kirjasta, ja kiinnostuin heti paikalla asiasta. Kävin erittäin vaikeakulkuisen matkan kotiseutuni ulkopuolelle, ja puolen tunnin tuskallisen taipaleen jälkeen saavuin taikametsään, ja avasin portit ihmemaahan.

Maailman kaunein kirja

(Ja sama vielä epätekotaiteellisesti: Halusin lukea kummallisia kirjoja. Luin arvostelun eräästä kummallisesta kirjasta. Ostin kummallisen kirjan. Luin kummallisen kirjan.)

Lukukokemus oli fantastinen. Ihanan outoja, surrealistisia, absurdin kummallisia yms. elementtejä, tapahtumat yms. jylläävät surrealismin yms. saattaessa eteenpäin, kirja poikkeaa tavallisesta jne. (tiedätte kyllä).

Kirja pitää sisällään kolme psykedeelistä tarinaa, jotka kaikki on käsikirjoittanut mustan huumorin ja surrealistisen ankkasarjakuvan isä Guido Martina.  Kaikissa näissä tarinoissa esiintyy Aku Ankka, joka kokee huimia elämyksiä mitä kummallisimmassa paikassa ja mitä kummallisimpien olentojen ympäröimänä. Juonenkäänteet ovat poikkeuksetta absurdeja ja tarinankulussa loikitaan vähän minne sattuu - tuntuu, että herra Martinalta on ehtinyt jo unohtua tarinan alku ennen sen loppumista. Oli niin tai näin, minusta näillä tarinoilla on selkeästi harkittu järjestys – ensin hiukan lämmitellään ja aletaan lähestyä surrealismin paloa, sitten annetaan totaalinen näyte siitä, mitä surrealismi sarjakuvassa voi parhaimmillaan olla, ja lopuksi vielä sovelletaan opittuja asioita mukavan loppukevennystarinan parissa. Tarinoiden surrealistisuutta korostavat myös vilpittömän huonot suomennokset.

Guido Martina haluaa selvästikin näillä tarinoillaan ilmaista jotain syvällistä, kuten vaikkapa lapsuutensa traumoja. Näin häiriintyneitä ja ahdistavia kielikuvia ei voi tulla keneltäkään muulta kuin lapsuutensa menettäneeltä ihmisparalta. Merkittävä seikka on myös se, että tarinoilla on piirtäjä. Ensimmäisen tarinan on piirtänyt Luciano Bottaro psykedeelisellä ja pyöreitä muotoja sisältävällä tyylillään. Kaksi muuta tarinaa ovat Pier Lorenzo de Vitan kulmikkaan ilmeikkään tussinjäljen sävyttämiä. Molemmat piirtäjät sopivat tarinan tunnelmanluojiksi kuin nakutettu.

Onko kirjalla jotain kerrottavaa, jos mennään pintaa syvemmälle? Mikä saa ihmisen tekemään näin epätoivoisia tarinoita? Voivatko silkkiäisperhosten toukat vaikuttaa läsnäolollaan tauluntekijän luovuuden alaindekseihin fyysisessä todellisuudessamme? Nämä ovat kysymyksiä, joita jatkuvasti kysymme, ja joihin haluamme vastauksia. Emmekä saa niitä nytkään.