Kirjailijan muotokuva

Hei. Minä olen pöytä. Olen semmoinen puinen huonekalu, jolla on neljä puista jalkaa ja joka tönöttää keskellä keittiötä (saattaa tosin olla myös, että tönötän jossain muualla, mutta sovitaan, että olen nyt keittiössä). Olen kuullut kirjailijasta nimeltä Guido Martina, mutta hän on kuollut yli 20 vuotta sitten, joten en voi nähdä häntä, enkä kyllä voisi muutenkaan, sillä pöydällä ei ole silmiä, eihän? Leikitään nyt kuitenkin, että kirjailija on edessäni seisomassa. Herra Guido Martina on tanakka setä, jolla on mustia naamakarvoja ja hienot aurinkolasit. Hänellä on päällään sellainen juhlava, harmaa takki, jossa on tummia raitoja. Koska herra Martina on hullu taiteilija, tulee hänellä myös olla asiaankuuluva vaatetus. Sovitaan siis, että hänen housunsa ovat viisiulotteiset, ja ne rikkovat olomuodollaan aika-avaruuden.

MartinaGuido oli hieno mies

Herra Martina tykkää kirjoittaa paljon. Hän on jatkuvasti työpöytänsä ääressä. Oli sitten aamu tai ilta, hän kirjoittaa ja kirjoittaa. Kirjoittaa ja kirjoittaa. Kuvittelisin, että hän on erittäin kiihkeässä tilassa tehdessään taidetta. Koska olen pöytä, olen tietysti myös taiteilijan työalustana. Tunnen, kuinka viileä paperi painautuu pintaani vasten, ja kuinka Guido Martinan hikipisarat putoavat päälleni. Oloni on ylen epämukava.

Mutta nyt lopetamme tämän ajatusleikin tähän. Ehei, en minä ole pöytä, vaan Pöytä. Guido Martinakin leijuu tällä hetkellä jossain sfäärissä, minne me muut emme yllä. Kirjailija on taulu. Hän on jumala. Jos ei ole kirjailijaa, ei myöskään synny kirjaa.